Keskiviikko valkeni jo hiukan lämpimämpänä, muutama sadepisara putoili taivaalta, kun kävelin aamulla IKF:n toimipisteeseen.

Pääsin seuraamaan ammattiin valmistavaa Vård och hälsa -opintopiiriä (en tiedä, miten tämän suomentaisi: ruotsiksi he käyttävät piireistä termiä cirkla). Piirin vetäjä (cirkel ledare) Mone on suunnitellut kurssin sisällön ja materiaalin kokonaan itse oman asiantuntemuksensa pohjalta, ja siellä käsitellään hoitoalan ammatillisia sisältöjä ruotsiksi. Hänellä on itsellään pitkä työkokemus hoitoalalta.

Tavoitteena on, että osallistujat voivat päivittää alan osaamistaan nykypäivää ja Ruotsin vaatimuksia vastaavaksi ja toisaalta oppia alan sanastoa ruotsiksi. Kurssin jälkeen osallistujat voivat hakea ammattiopintoihin tai päästä töihin. Mone kertoi, että IKF:n kautta moni osallistuja saa arvokkaan suosittelijan CV:eensä sekä pystyy laajentamaan verkostojaan ja on myös työllistynyt tämän avulla.

Osallistujilta edellytetään Eurooppalaisen viitekehyksen mukaista B1-taitotasoa ruotsin kielessä, mutta kun huomasin, ettei kaikilla osallistujilla (paikalla oli neljä naista) aivan tätä ollut, kysyin asiasta. Mone kertoi, että hän ottaa mukaan kyllä vähemmälläkin kielitaidolla, jos osallistuja pystyy hyötymään kurssista. Se vaatii kuitenkin vaatii sekä vetäjältä että opiskelijalta valtavasti, koska asioita ei vain pysty riittävästi yksinkertaistamaan. Tänään aiheena oli aivot ja aivoinfarkti. Oma ruotsini on ymmärtämistaitojen puolesta ehkäpä noin A2-tasolla, mutta kykenin mitenkuten seuraamaan opetusta – todennäköisesti siksi, että yleistiedon perusteella tiesin aiheesta jo jonkin verran, ja koska tulen niin samanlaisesta kulttuurista, että pystyn tekemään hyviä arvauksia ja osaan käyttää tiedonhakuvälineitä selvittääkseni tuntemattomia käsitteitä. En kuitenkaan usko, että olisin kovin menestyksekkäästi selvinnyt kurssin kirjallisista materiaaleista. Oli mielenkiintoista pohtia omien opiskelijoideni polkuja ammatillisiin opintoihin vertaillen tähän pieneen kokemukseen!

Malmö on hyvin käveltävä kaupunki ja iltapäivällä lähdinkin leppoisalle vaellukselle noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle Hyllie Park Folkhögskolalle. Näin modernia keskustaa, lähiöitä ja lumoavia puistoja valtavine puineen.

Folkhögskola on lähellä Suomen kansanopistoa, vaikka systeemi hiukan meikäläisestä poikkeaakin. Hyllie Park Folkhögskola on järjestänyt SFI (Svenska för Invandrare) -opetusta kunnioitettavasti jo vuodesta 1999 alkaen. Ohjelman rehtori Elisabet Mörnerud esitteli minulle koulutusta, jota järjestetään neljässä eri toimipisteessä muutamassa eri kaupungissa. Ruotsalaisessa systeemissä kotoutumisohjelmaan osallistuvat jaetaan kolmelle eri polulle, joista Hyllie Parkissa toteutetaan ensimmäistä, hitainta. Jako vastaa hyvin paljon Suomen kotoutumiskoulutuksessa aiemmin käytettyä jakoa (hidas/perus/nopea). Polulla opiskellaan ensin A-kurssi (vaatimustaso n. A1) ja kun hallitsee sen tavoitteet, voi siirtyä B-kurssille (n. A2). Tämän jälkeen tulisivat vielä kurssit C (A2.2) ja D (B1), mutta Elisabet totesi, että kahdessa ensimmäisessä on tälle kohderyhmälle aivan riittävästi tavoitetta – aivan kuten meilläkin Silta-Kotossa.

Hyllie Parkin johtoajatus on lähes alusta asti ollut, että ruotsia opetetaan aluksi opiskelijan vahvimmalla kielellä. Arabiankieliset saavat siis arabiankielisen opettajan ja darinkieliset daria puhuvan. Elisabet kertoi tutkimuksista, jotka tukevat kiistatta tällaista oppimista. Oman kielen käyttäminen on ensiarvoisen tärkeää ajattelulle ja identiteetille. Tietenkään aina koulussa ei ole yhtä aikaa mahdollista muodostaa ryhmää kaikille kielille, mutta jos koulussa on edes kaksi samaa äidinkieltä puhuvaa, he opiskelevat yhdessä. Jos toinen on toista taitavampi, hänestä tulee mentori. Vähitellen mukaan tulee myös natiiviruotsalainen opettaja ja B-kurssilla pääosa opetuksesta on natiiviruotsalaisen opettajan. Elisabet kertoi, että malli on Ruotsissa täysin ainutlaatuinen. Vaikka muuallakin kyllä käytetään omakielisiä opettajia, he ovat enemmänkin pääopettajan assistentteja eikä päinvastoin. Metodi kuulosti valtavan inspiroivalta! Jotain tällaista on pakko päästä kokeilemaan.

Elisabet kertoi kohdanneensa monta opiskelijaa, jotka kertovat saman: ”Opettaja on todella hyvä, todella hyvä, mutta vika on minussa, minä en vain muista, minä en opi!” Tämä osui, koska kuinka monta kertaa olen itsekin kuullut tämän aivan saman tarinan. Elisabet sanoi, ettei usko, että aina on kyse todella oppijan vaikeuksista tai esimerkiksi oppimisen haasteista (joskus toki on). Hän arvelee, että opiskelijoiden on vain niin vaikea ajatella vieraalla kielellä. Kun he pääsevät todella operoimaan ilmiöitä omalla kielellään, oppimista alkaa tapahtua. Tässäpä todella pohdittavaa omaan työhön.

Kysymyksiä herättää toki se, että olen tottunut uskomaan ”suomea suomeksi” -metodiin, jota on Suomessa rummutettu ja jossa ajatellaan, että kielen oppii, kun vain syötettä on riittävästi. Omaltakin kouluajalta on kokemuksia siitä, että kun vieraan kielen tunneilla käytettiin pääasiassa suomea, se ehkä hidasti kommunikaation oppimista. Toisaalta suomeksi suomea opettaessa en koskaan kuule opiskelijoilta niitä todellisia kysymyksiä, koska ne ovat liian monimutkaisia suomeksi kysyttäväksi. Emme voi keskustella tunteista, tulevaisuudesta tai väärinymmärryksistä. En voi selittää kielioppia tai kielihistoriaa. Metodissa kuin metodissa on varmasti puolensa ja huolensa.

Pääsin seuraamaan tuntia, jossa afgaaniopiskelijat opiskelivat komparatiivia. Opettaja kertoi osaavansa sekä daria, pashtua että urdua ja opettavansa kaikilla näillä kielillä. Opettaja kertoi, että aamupäivän he ovat opiskelleet yhdessä kielioppiasiaa, ja nyt hän on jakanut opiskelijat ryhmiin tehtävien tekemistä varten. Jokaisessa pöytäkunnassa opiskelijoilla oli sama äidinkieli ja jokaisessa pöydässä istui lisäksi ”mentoriopiskelija” ylemmältä kurssilta, joka oli auttamassa muita. Osalla mentoreista oli hyvät avustajan taidot ja he kykenivät aidosti auttamaan niin, että opiskelijat tekivät itse oivaltamisen työn. Yksi pöytäkunta opiskeli toisessa luokassa. He eivät tehneet samaa tehtävää kuin muut vaan harjoittelivat ääneen lukemista, koska se oli heille tässä vaiheessa tärkeintä. Kateellisena katselin moisia eriyttämisen mahdollisuuksia! Toisaalta meilläkin mahdollisuudet voisivat kenties laajeta, jos opiskelijat voisivat edetä silloin tällöin kouluavustajan rooliin.

Koulussa on konstruktivistinen oppimiskäsitys: oppi ei valu ylhäältä opettajilta opiskelijoille, vaan oppijat rakentavat tietoa aktiivisesti itse. Tavoitteena on, että tutkitaan ja eletään yhdessä, ja jokainen antaa itsestään.

Ruotsalaisessa kotoutumisen mallissa opiskelija saa osallistua kursseille ”niin kauan kunnes hallitsee tavoitteet”. Niinpä opettaja kertoi, että yksikin opiskelija on käynyt tätä samaa kurssia kahdeksan vuotta. Välillä viranomaistaho (?) on laittanut hänet työkokeiluun tai muualle, mutta hän on palannut takaisin kurssille. No, en tiedä, onko välttämättä ihmisen itsetunnolle parasta pyöriä vuosikausia samalla kurssilla, mutta toisaalta toivoisin meidän järjestelemältämme hieman joustavuutta siinä, että monille edes se yhden vuoden kertausmahdollisuus voisi olla iso apu. Toisaalta Ruotsin systeemi eroaa siinä, että opiskelijat eivät saa erityistä taloudellista tukea enää kahden vuoden jälkeen (ja tätäkin tukea saavat vain pakolaisasemassa tulleet). Tämän kahden vuoden jälkeen voi toki hakea sosiaaliavustuksia normaalisti.

Ruotsin kansalaisuuden saaminen ei tällä hetkellä edellytä tietyn tason osoittamista ruotsin kielessä, toisin kuin Suomessa, mutta on liikkeellä poliittista kuhinaa lain muuttamisesta. Tästä aiheesta olisi ollut kovin mielenkiintoista keskustella pidempäänkin, koska ajatuksiahan minulla siitä riittää, mutta aikamme valitettavasti oli rajallinen.